Perhe ja repullinen omaisuutta etsii kotia tositarkoituksella

Lähdimme puolisoni kanssa sunnuntaina takaisin Kiiminkiin katsomaan parin tuttavamme tyhjillään olevia asuntoja. Ihanaa, että ihmiset tarjosivat apua meille kun epätoivo asunnon löytämisestä meinasi ottaa vallan.  Meillä kävikin lähes lottovoitto kaiken keskellä, kalustettu omakotitalo läheltä lasten koulua. Lapset tulivat isäni kyydillä perässä maanantai-iltana. Pojallamme ei ollut edes ensin omaa huonetta, tyhjensimme varastona toimineen huoneen hänelle. Huoneessa oli vain sänky kun poika sinne tuli. Hän katsoi onnellisena huonettaan ja kertoi kuinka tuohon tulee työpöytä ja tähän matto. Sitten hän asetteli ainoan sillä hetkellä omistamansa lelun, leikkipyssyn, keskelle huoneen lattiaa ja katsoi sitä ylpeänä. Itkuhan siinä itselle tuli. Ei meidän lasten olisi tarvinnut ikinä kokea sitä miltä tuntuu menettää lähes kaikki.

Tuli henkilökohtaisesti havaittua, että kun hätä on suurin, niin apukin on lähellä. En voi edes sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden määrää ja onnen tunnetta, mitä meille läheiset ja vähän vieraammat, jopa tuntemattomat ihmiset aiheuttivat tarjoamalla apuaan. Tämä näkymätön verkko otti kopin ja kannatteli kun me yritimme päästä taas jaloilleen. Kiitos siitä jokaiselle.

Kyseinen palon jälkeinen viikko meni juoksevia asioita hoidellessa. Yritimme taas saada arjesta kiinni, vaikka olo oli kaikkea muuta. Tuntui ja tuntuu edelleen kuin meidät olisi vain eräänä yöllä nakattu oman elämämme viereen ilmassa kelluvalle alustalle odottamaan jotain. Emme voi suunnitella mitään emmekä vaikuttaa oikeastaan mihinkään. Voimme vaan elää päivän kerrallaan pientä arjen ympyrää siinä kelluvalla alustalla.