Kuinka isoja laastareita tarvitaan?

Päivystykseen saavuttuamme odottelin lasten kanssa ensiavun käytävällä sängyissä tietoja puolisostani. Pian lääkäri tuli kertomaan, että kunhan vammat on saatu sidottua, puoliso tulee hetkeksi kansamme ennen osastolle siirtoa. Juuri sillä hetkellä leikkauksiin ei ollut tarvetta. 

Katselin sängyissä makaavia lapsiamme. Nuorimmaisella oli vain vaippa ja liian iso takaa avoin sairaalapaita sekä kuoman talvikengät. Vanhimmalla oli kesälenkkarit, toppahousut, alushousut ja huppari. Hän makasi sängyllä ja nyyhkytti valittaen pääkipua. Keskimmäinen tytär makasi omassa sängyssään päällään paita, housut ja sukat. Hän oli illalla nukahtanut sänkyynsä samoilla vaatteilla. Minun puhelimestani oli loppunut akku sen jälkeen kun olin soittanut äidilleni ambulanssista, että lähtisivät ajamaan Sotkamosta luoksemme. Puolisolla oli mukana vain työpuhelin, eikä siinä tietenkään ollut ylhäällä yhdenkään tutun tai sukulaisen numeroa. 

Ensiavun lääkäri pyysi minut huoneeseen, jossa oli linja auki palopäällikölle. Palopäällikkö kertoi, että tuli oli saatu sammutettua lähes jo kokonaan ja jälkivalvontatyöt aluillaan. Kello oli silloin noin seitsemän aamulla. Samalla sain kuulla, että kahdeksalta jälkisammuttajat lähtevät pois ja talo on siitä eteenpäin asukkaiden vastuulla. Palopäällikkö kysyi, että kuka tulee sitten paikalle. Mietin vaihtoehtoja, minun piti saada lapset jonnekin sisätiloihin, puolisoni jäisi osastolle ja vanhempani olivat tulossa Sotkamosta. Totesin, että varmaankin minä. Sain hoitajilta puhelimen laturia lainaan ja sain soitettua pikkuveljeni hakemaan meitä päivystyksestä. En nyt tarkkaan muista siltä aamulta kuka sopi mitäkin kenenkin kanssa, mutta kuvio meni niin, että pikkuveljeni haki minut ja lapset ja puolison pikkuveli oli käynyt hakemassa koiramme ja puolison pihalle nakkelemia vaatteita. Pikkuveljeni vei minut palopaikalle ja lähti lasten kanssa kaupunkiin pikkusiskoni asunnolle odottamaan vanhempiani. Vielä tuolloin palosyyntutkija oli talossamme keräämässä materiaaleja talteen. Huhuilin ovelta ja hän kysyi, että onko äitini tulossa myös. Totesin, että minä olen talon äiti. Kuulin, että välikatolta oli käyty sammuttamassa vielä yksi kytypalo. Tämän jälkeen jäin yksin talolle ja odottelin, että kello olisi sen verran, että voisin soittaa vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiöön. Olo oli jokseenkin epätodellinen. Mietin kaiken palaneen ja märän moskan, meidän entisen kotimme keskellä olisinko eniten hyödyksi jos pelastaisin pakasteet talteen.

Vakuutusyhtiöön soitettuani jäin odottamaan sieltä yhteydenottoa. Vahinkoyhteyshenkilö lupasi aloittaa väliaikaisen asunnon etsinnän välittömästi. Lähdin odottelemaan tietoa siskoni asunnolle, jossa äitini oli lastemme kanssa. Iltapäivä ja viikonloppu lähestyi, eikä tietoa siitä minne pääsisimme, ollut kuulunut. Pikkusiskoni yksiö oli tyhjillään koska hän oli vaihdossa Japanissa, mutta emme me sinne voineet ahtautua kolmen koiran ja kolmen lapsen kanssa. Vakuutusyhtiöstä tuli soitto, saisimme asunnon, kalustettu 30 neliön yksiö keskustasta lähes 30 kilometrin päässä lastemme koulusta. Totesin vain että hienoa, meillähän onkin 3 lasta, 3 koiraa, kissa ja kaksi hevosta, montako patjaa sieltä yksiöstä löytyykään. Toinen vaihtoehto oli kolmio Tuirasta, mutta sieltäkin lasten kulkeminen kouluun olisi ollut melkoisen hankalaa. Tällöin vakuutusyhtiöstä tuumattiin, että heille käy myös ne vaihtoehdot mitä löydämme. Mahtavaa, perjantaina iltapäivällä vaihtoehtoja onkin paljon. Menin käymään sairaalassa ja puolisoni halusi lähteä vastusteluista huolimatta pois osastolta. Lähdimme sitten koko perheen voimin Sotkamoon vanhempieni luo. Ensimmäinen yö palon jälkeen oli kamala. Päät sekaisin ja puolison vammat niin kipeät, että hän vain istui sängyn laidalla keinuen ja ynisten. Siteitä piti vaihtaa ja palovammoja suihkuttaa ja rasvata aamuin ja illoin. Sidetarvikkeita ja rasvaa kului…