Hommat käynnistyy

Elokuvahuoneen tuhoa.

Kävimme palopaikalla vakuutusyhtiön edustajien ja purkufirman edustajan kanssa. Tajusimme, että kaikki irtaimisto, lasten omaisuus ja muistomme olivat käytännössä menetetty. Ja kyllä, se on vain tavaraa ja kyllä, olemme onnellisia siitä, että olemme hengissä, mutta se tunne kun menettää kaiken ja kotinsa… silloin menettää muutakin kuin vain tavaraa. Jotenkin tuntui kohtuuttomalta juuri tämän tajutessamme, kun vakuutusyhtiön edustaja totesi pirteällä äänellä ”täällähän ei näytä ollenkaan niin pahalta”. Vahinkoraporttiin on kirjattu savuvaurioiden kattaneen 100% talosta ja me näimme täysin palaneen yläkerran sekä savu- noki- ja sammutusvesijälkiä ympäri taloa. Alakerrassa vakuutusyhtiön mielipide oli, että eihän täällä tarvitse edes purkaa mitään, pestään vain. Tähän purkufirman edustaja totesi, että kylläpä ne on kuitenkin auki käytettävä, kun ei ihmisillä ole sitä röntgenkatsetta. 

Liskot eivät valitettavasti yläaulassa selvinneet.

Makuuhuone palohuoneen vieressä.

Vanhemman tytön huone.

Nuoremman tytön huoneen kaaosta. Palomiehet edenneet sokkona ja tavara on saanut kyytiä.

Meitä ohjeistettiin, että saamme käyttää aikaa sen verran kun tarvitsemme paikalla olevan tavaran läpikäymiseen. Voisimme yrittää pelastaa meille tärkeitä tavaroita pois purkufirman tieltä, koska purkufirma pääsääntöisesti tulee heittämään kaiken palaneen roskiin. Seuraavan viikon käytimme puolison kanssa palopaikalla keskimäärin kahdeksan tuntia päivässä (ilman mitään suojuksia) tavaraa läpi käyden, erotellen ja listaten. Purkuyritys tuli tekemään jo alustavia purkuja ja me listasimme yläkerran hävikkitavaraa ja yritimme löytää jotain pelastettavaa. Yläkerrasta saimme talteen pahvilaatikollisen verran papereita ja palaneita valokuvia. Muistoille löytyi hinta, pesetyksen ja entisöinnin kustannus. Aika monen tavaran kohdalla kuulimme ”ei kannata”.

Lapset menettivät kaiken omaisuutensa.

Purkufirman lisäksi kotimme korjaustöihin vakuutusyhtiö palkkasi ulkopuolisen konsultin, jonka tehtäväksi kerrottiin korjausrakentamisen valvonta sekä urakoista sopiminen. Purkuyritys raportoi tiiviisti purkutöiden etenemisestä sekä tälle konsultille sekä vakuutusyhtiölle. Meille tuli tunne, että jokainen työvaihe tuli hyväksyttää konsultilla, joka oli ikään kuin vakuutusyhtiön kirstunhaltija. Meille annettiin ensin ennuste, että purkutyöt ja korjaukset tulevat viemään 2-3 kuukautta. Purkutöiden osuuden sanottiin olevan 2 viikkoa, jonka jälkeen tehdään täyskuivatukset ja sitten korjaukset päälle. Kuulimme myös myöhemmin, että konsultti oli kysellyt alustavia tarjouksia kahden yläkerran makuuhuoneen pinnoista ja lopputalon pesusta. Tästä voinee päätellä, että alkuarviointi palon vaurioista on heittänyt todella pahasti. Purkutöiden edetessä purettavien rakenteiden määrä kasvoi koko ajan. 

Perhe ja repullinen omaisuutta etsii kotia tositarkoituksella

Lähdimme puolisoni kanssa sunnuntaina takaisin Kiiminkiin katsomaan parin tuttavamme tyhjillään olevia asuntoja. Ihanaa, että ihmiset tarjosivat apua meille kun epätoivo asunnon löytämisestä meinasi ottaa vallan.  Meillä kävikin lähes lottovoitto kaiken keskellä, kalustettu omakotitalo läheltä lasten koulua. Lapset tulivat isäni kyydillä perässä maanantai-iltana. Pojallamme ei ollut edes ensin omaa huonetta, tyhjensimme varastona toimineen huoneen hänelle. Huoneessa oli vain sänky kun poika sinne tuli. Hän katsoi onnellisena huonettaan ja kertoi kuinka tuohon tulee työpöytä ja tähän matto. Sitten hän asetteli ainoan sillä hetkellä omistamansa lelun, leikkipyssyn, keskelle huoneen lattiaa ja katsoi sitä ylpeänä. Itkuhan siinä itselle tuli. Ei meidän lasten olisi tarvinnut ikinä kokea sitä miltä tuntuu menettää lähes kaikki.

Tuli henkilökohtaisesti havaittua, että kun hätä on suurin, niin apukin on lähellä. En voi edes sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden määrää ja onnen tunnetta, mitä meille läheiset ja vähän vieraammat, jopa tuntemattomat ihmiset aiheuttivat tarjoamalla apuaan. Tämä näkymätön verkko otti kopin ja kannatteli kun me yritimme päästä taas jaloilleen. Kiitos siitä jokaiselle.

Kyseinen palon jälkeinen viikko meni juoksevia asioita hoidellessa. Yritimme taas saada arjesta kiinni, vaikka olo oli kaikkea muuta. Tuntui ja tuntuu edelleen kuin meidät olisi vain eräänä yöllä nakattu oman elämämme viereen ilmassa kelluvalle alustalle odottamaan jotain. Emme voi suunnitella mitään emmekä vaikuttaa oikeastaan mihinkään. Voimme vaan elää päivän kerrallaan pientä arjen ympyrää siinä kelluvalla alustalla.

Kuinka isoja laastareita tarvitaan?

Päivystykseen saavuttuamme odottelin lasten kanssa ensiavun käytävällä sängyissä tietoja puolisostani. Pian lääkäri tuli kertomaan, että kunhan vammat on saatu sidottua, puoliso tulee hetkeksi kansamme ennen osastolle siirtoa. Juuri sillä hetkellä leikkauksiin ei ollut tarvetta. 

Katselin sängyissä makaavia lapsiamme. Nuorimmaisella oli vain vaippa ja liian iso takaa avoin sairaalapaita sekä kuoman talvikengät. Vanhimmalla oli kesälenkkarit, toppahousut, alushousut ja huppari. Hän makasi sängyllä ja nyyhkytti valittaen pääkipua. Keskimmäinen tytär makasi omassa sängyssään päällään paita, housut ja sukat. Hän oli illalla nukahtanut sänkyynsä samoilla vaatteilla. Minun puhelimestani oli loppunut akku sen jälkeen kun olin soittanut äidilleni ambulanssista, että lähtisivät ajamaan Sotkamosta luoksemme. Puolisolla oli mukana vain työpuhelin, eikä siinä tietenkään ollut ylhäällä yhdenkään tutun tai sukulaisen numeroa. 

Ensiavun lääkäri pyysi minut huoneeseen, jossa oli linja auki palopäällikölle. Palopäällikkö kertoi, että tuli oli saatu sammutettua lähes jo kokonaan ja jälkivalvontatyöt aluillaan. Kello oli silloin noin seitsemän aamulla. Samalla sain kuulla, että kahdeksalta jälkisammuttajat lähtevät pois ja talo on siitä eteenpäin asukkaiden vastuulla. Palopäällikkö kysyi, että kuka tulee sitten paikalle. Mietin vaihtoehtoja, minun piti saada lapset jonnekin sisätiloihin, puolisoni jäisi osastolle ja vanhempani olivat tulossa Sotkamosta. Totesin, että varmaankin minä. Sain hoitajilta puhelimen laturia lainaan ja sain soitettua pikkuveljeni hakemaan meitä päivystyksestä. En nyt tarkkaan muista siltä aamulta kuka sopi mitäkin kenenkin kanssa, mutta kuvio meni niin, että pikkuveljeni haki minut ja lapset ja puolison pikkuveli oli käynyt hakemassa koiramme ja puolison pihalle nakkelemia vaatteita. Pikkuveljeni vei minut palopaikalle ja lähti lasten kanssa kaupunkiin pikkusiskoni asunnolle odottamaan vanhempiani. Vielä tuolloin palosyyntutkija oli talossamme keräämässä materiaaleja talteen. Huhuilin ovelta ja hän kysyi, että onko äitini tulossa myös. Totesin, että minä olen talon äiti. Kuulin, että välikatolta oli käyty sammuttamassa vielä yksi kytypalo. Tämän jälkeen jäin yksin talolle ja odottelin, että kello olisi sen verran, että voisin soittaa vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiöön. Olo oli jokseenkin epätodellinen. Mietin kaiken palaneen ja märän moskan, meidän entisen kotimme keskellä olisinko eniten hyödyksi jos pelastaisin pakasteet talteen.

Vakuutusyhtiöön soitettuani jäin odottamaan sieltä yhteydenottoa. Vahinkoyhteyshenkilö lupasi aloittaa väliaikaisen asunnon etsinnän välittömästi. Lähdin odottelemaan tietoa siskoni asunnolle, jossa äitini oli lastemme kanssa. Iltapäivä ja viikonloppu lähestyi, eikä tietoa siitä minne pääsisimme, ollut kuulunut. Pikkusiskoni yksiö oli tyhjillään koska hän oli vaihdossa Japanissa, mutta emme me sinne voineet ahtautua kolmen koiran ja kolmen lapsen kanssa. Vakuutusyhtiöstä tuli soitto, saisimme asunnon, kalustettu 30 neliön yksiö keskustasta lähes 30 kilometrin päässä lastemme koulusta. Totesin vain että hienoa, meillähän onkin 3 lasta, 3 koiraa, kissa ja kaksi hevosta, montako patjaa sieltä yksiöstä löytyykään. Toinen vaihtoehto oli kolmio Tuirasta, mutta sieltäkin lasten kulkeminen kouluun olisi ollut melkoisen hankalaa. Tällöin vakuutusyhtiöstä tuumattiin, että heille käy myös ne vaihtoehdot mitä löydämme. Mahtavaa, perjantaina iltapäivällä vaihtoehtoja onkin paljon. Menin käymään sairaalassa ja puolisoni halusi lähteä vastusteluista huolimatta pois osastolta. Lähdimme sitten koko perheen voimin Sotkamoon vanhempieni luo. Ensimmäinen yö palon jälkeen oli kamala. Päät sekaisin ja puolison vammat niin kipeät, että hän vain istui sängyn laidalla keinuen ja ynisten. Siteitä piti vaihtaa ja palovammoja suihkuttaa ja rasvata aamuin ja illoin. Sidetarvikkeita ja rasvaa kului… 

Haloo, meillä palaa talo

Olimme tavalliseen tapaan iltahommissa. Tytär nukkui huoneessamme omassa sängyssään. Minulla on ollut tapana nukuttaa tytär esimerkiksi alakerran sohvalle ja kantaa hänet sitten nukkuvana huoneeseemme, jotta puolisoni unet eivät häiriintyisi ennen tyttären nukahtamista tuttuun ”minulla on nälkä, minulle vielä vettä, luetaan vielä”- ralliin.

Näkymää alakerrasta ylöspäin olohuoneesta kohdasta josta tyttären kanssa palon ääniin heräsin.

Heräsin sohvalta yöllä jossain vaiheessa koirien halutessa ulos, näin ajattelin kun kolme koiraa himppasi ulko-ovelle. Päästin koirat käymään pihalla, ulkona oli pimeää ja kylmää joten odotin ovella ja huikkasin koirat sisälle takaisin nukkumaan. Unenpöpperöisenä menin takaisin sohvalle nukkumaan, nukuimme siinä nuorimmaisen tyttömme kanssa jalat vastakkain. En tiedä kauanko tästä kului aikaa, sen verran että ainakin olin ehtinyt nukahtaa uudestaan, kun havahduin kummaan meteliin. Kuulin uneni läpi huminaa, ritinää ja pauketta, ja kun avasin silmäni näin sohvalta kuinka yläkerran kattoa pitkin vyöryi musta savuputki elokuvahuoneemme ovien välistä. Olohuoneemme kohdalta katto on siis auki yläkertaan asti. Hyppäsin saman tien ylös, kaappasin nuorimman lapsemme peiton sisälle syliin ja juoksin yläkertaan. Yläkerran palosta vastakkaisessa päädyssä oli 8-vuotiaan tyttäremme makuuhuone. Yläkerrassa  huusin puolisolleni ”tule täällä palaa” ja menin herättämään 8- vuotiaan tyttömme hänen huoneestaan. Sanoin vain, että äkkiä ulos, tulipalo ja tyttö nousikin nopeasti sängystään. Tässä ajassa kun tulimme ulos tyttömme huoneesta, oli savu jo niin paksua että jouduimme pakenemaan portaisiin kyyryssä savun polttaessa. Minulla ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä huoneeseemme, joka sijaitsi elokuvahuoneen takana. Ajattelin, että puolisoni on varmasti jo pian tulossa, koska siinä metelissä ja savussa ei varmasti nukkuisi enää. Huusin vain ”tule jo, me mennään jo lasten kanssa!" Mietin hetken vaihtoehtoa yrittää päästä tulen läpi huoneeseemme, mutta minulla oli kaksi tytärtä kyyryssä vieressäni ja vanhin lapsemme nukkui vielä huoneessaan. juoksin alakertaan herättämään vanhimman lapsemme huoneestaan, joka sijaitsi suoraan tyttäremme huoneen alla. Sain pojankin äkkiä hereille ja ylös sängystään. 

Talon pohjakuvaa. Palo alkoi kotiteatteri-huoneesta.

Samalla kun sain lapset ulko-ovesta ulos soitin jo hälytyskeskukseen. Kannoin lapset autotallin päässä sijaitsevaan lämpimään varastohuoneeseen peittoihin käärittyinä ja juoksin takaisin ulos. Ei varmaankaan tarvitse kuvailla sitä ahdingon määrää, kun tajusin ettei puolisoni tullutkaan perässämme. Samalla häke-virkailija kysyi puhelimessa, että onko talossa vielä joku ja sanoin, että puolisoni. Sillä hetkellä puolisoni ilmestyi yläkerran parvekkeelle yskien ja henkeä haukkoen sanoen ettei pääse enää alas. Hän pyysi minua siirtämään tikkaat parveketta vasten, mutta ilmoittikin sitten minulle tulevansa sisäkautta ulos. Kun puoliso pääsi pihalle, kuului yläkerrasta kova pamaus ikkunoiden särkyessä ja palon saadessa lisää ilmaa. Olin edelleen puhelimessa häken kanssa ja puoliso heitteli tuulikaapista ulos kenkiä ja takkeja ja haki keittiöstä vielä työtablettinsa. Yläkerran korkeassa katossa ollut valaisin oli tullut rytinällä alas puolisoni viereen ja tästä puoliso oli tajunnut, että nyt on ehkä parasta siirtyä ulos odottamaan. Hälytyksen teosta noin 15 minuutin päästä tuli ensimmäinen paloauto pihaamme. Tämä aika tuntui ikuisuudelta ja vasta hetken ennen paloauton saapumista tajusin seisovani pihalla pikkupakkasessa pelkissä alushousuissani.

Sitä palosta lähtevää ääntä ja savun kuumuutta on todella vaikeaa kuvailla sellaiselle, joka sitä ei ole kokenut. En muista oikeastaan nähneeni tulta koko aikana, kuulin huminaa ja räiskettä. Oranssi leimutus näkyi elokuvahuoneestamme mustan savuseinän keskeltä kun ryntäsin yläkertaan herättämään tytärtämme. Katossa olleet palohälyttimet soivat muutaman kerran ja sulivat sitten savun saavuttaessa ne. Siis kirjaimellisesti sulivat irti katosta. Vaikka olin hengittämättä ja suu ja silmät kiinni savu tuntui tunkeutuvan silti ja kuumuus pysäytti. 

Hälytyskeskus oli vastaanottanut puheluni 14.11.2014 klo 3:57 ja parissa minuutissa talomme oli ilmiliekeissä. Sillä hetkellä sitä vain toimi jollain vaistoilla, eikä ehtinyt ajatella tapahtuvaa. Lapsien saanti turvaan oli ensimmäinen ajatus.

Yläkerran parveke paloyönä (Kuva Lassila&Tikanoja)

Puolisoni oli mennyt nukkumaan kahdeksan jälkeen illalla. Jossain vaiheessa hän kuunteli sängyssämme unensa läpi viereisestä elokuvahuoneesta kuuluvaa ritinää. Hän oli ajatellut unissaan, että miksi ihmeessä käynnistän keskuspölynimurin keskellä yötä. Kun kattopaneelit olivat tulleet kolisten alas hän oli jo vähän suuttunut ja ajatellut koirien riehuvan ja särkevän jotain lasista. Tässä vaiheessa hän oli haistanut savun hajua ja miettinyt, että en kai minä ole niin tyhmä, että imuroin jotain palavaa. Savun haju oli havahduttanut hänet kokonaan hereille ja noustessaan istumaan sängyssä, hän joutui painumaan takaisin alas, koska huoneemme oli jo niin täynnä savua. Puoliso pyöri hetken huoneessa miettien vaihtoehtojaan. Hän käytti kyyryssä varovasti huoneemme ovea auki, mutta vastaan lyövä liekkimeri sai hänet painamaan oven pikaisesti kiinni. Huoneemme yksi kolmesta ikkunasta toimi hätäuloskäyntinä ja siitä olisi päässyt siirtymään näppärästi alakerran terassin katolle ja tikapuita alas, mutta silloin puolisoni oli hätääntynyt koska ei tiennyt, olinko saanut kaikkia lapsia, varsinkaan yläkerrassa nukkuvaa tytärtämme, ulos. Ajatus lasten hädästä voitti ja puoliso avasi kyyryssä huoneemme oven ja lähti konttaamaan palavan huoneen läpi. Elokuvahuoneessa oli pariovet, joita peitti samettiset pimennysverhot. Puoliso joutui tulemaan näiden läpi ja ovia auki töniessään sai palovammoja käteensä. Myöhemmin katsoessamme hänen palovammojaan, näimme toiseen käsivarteen palaneen lasikuitutapetin kuvion, kun hän oli silmät kiinni edetessään varmistanut oikeaa suuntaa seinästä. Yläkerrassa ei tässä vaiheessa nähnyt mitään, edes lattiarajassa koska mustaa savua oli jo niin paljon. Puoliso konttasi yläkerran käytävää pitkin ja jossain vaiheessa ajatus siitä, ettei hän selviä loppuun asti, oli tuntunut aika varmalta vaihtoehdolta. Hän kuitenkin pääsi yläkerran parvekkeen ovelle asti ja tajunnan rajamailla sai räpellettyä oven lukon auki. parvekkeelle päästessään kuuma savu tunkeutui perässä, mutta puoliso sai vedettyä keuhkoihin raitista ilmaa. Hän oli myös nähnyt, että tyttäremme huoneen ovi oli auki ja sänky tyhjä sekä näki parvekkeelta minut pihalla. Muistan, kuinka hän tarkisti minulta kahteen kertaan, että ovathan kaikki lapset turvassa. Alastulo tikapuita pitkin tuntui hyvältä ajatukselta siihen asti, kunnes puolisoni näki pahasti palaneet kätensä ja jalkansa ja tajusi, ettei niillä pysty kiipeämään. Siksi hän ryntäsi alas sisäkautta. Parvekkeelle oviaukosta ryöpynnyt savu oli niin kuumaa, että se oli sulattanut parvekkeen ulkoseinässä olleen muovisen pistorasiakotelon.

Kun hälytysajoneuvoja alkoi saapua pihaan, kaikki tapahtui jotenkin nopeasti ja meidät vietiin välittömästi kahteen ambulanssiin. Tajusin, että puolisoni oli pahiten loukkaantunut, joten ajattelin huolehtivani kaikki kolme lasta kanssani samaan autoon. Pian kuitenkin tajusin, että vanhin lapsistamme, 10-vuotias poika ei ollutkaan enää mukanani. Sain kuulla, että hänet oli ohjattu puolisoni kanssa samaan ambulanssiin. Olimme palopaikalla parkissa vielä hyvän aikaa, kaikkien häkäarvot olivat koholla ja meille laitettiin happinaamarit. Minä olin polttanut nieluni savussa. 

Palopäällikkö kävi jututtamassa minua ja pyysi piirtämään talon pohjaa, jotta he osaisivat edetä sokkona. Shokin keskellä huomasin, etten osannut hahmottaa yläkerran kylpyhuoneemme oven paikkaa, aivot toimivat kummasti. Puolisolta palopäällikkö oli käynyt kyselemässä vakuutuksien laajuutta, palopäällikkö harkitsi sillä hetkellä olisiko järkevintä antaa talon palaa loppuun asti. Jälkeenpäin kuulimme, että silloin kun palomiehet olivat päässeet yläkertaan, oli palo ns. vetäytymisvaiheessa. Tulipalo etenee aalloittain, jolloin palossa on välillä taantumavaiheita ennen seuraavaa leimahdusta. Tämän ansioista palomiehet olivat päässeet ripeästi sammutustöihin ja palo oli saatu hallintaan suht nopeasti. 

Elokuvahuoneen päätyä, tästä huoneesta palo sai alkunsa.
(Kuva Lassila&Tikanoja)

Kun ambulanssit tekivät lähtöä, sanoin etten lähde ennen kuin tiedän missä kunnossa puolisoni on, minulla on puhelin kädessä ja eläimet varmasti turvassa. Sain kuulla, että meidät viedään kaikki sairaalan päivystykseen. Ambulanssit lähtivät kohti OYS:n päivystystä ja minä soitin äidilleni herättäen hänet sanoihin "Ollaan ambulanssissa, meidän talo paloi. Pääsettekö tulemaan?"