Päivystykseen
saavuttuamme odottelin lasten kanssa ensiavun käytävällä sängyissä tietoja puolisostani. Pian lääkäri tuli kertomaan, että kunhan vammat on saatu sidottua,
puoliso tulee hetkeksi kansamme ennen osastolle siirtoa. Juuri sillä hetkellä
leikkauksiin ei ollut tarvetta.
Katselin sängyissä makaavia lapsiamme.
Nuorimmaisella oli vain vaippa ja liian iso takaa avoin sairaalapaita sekä kuoman
talvikengät. Vanhimmalla oli kesälenkkarit, toppahousut, alushousut ja huppari.
Hän makasi sängyllä ja nyyhkytti valittaen pääkipua. Keskimmäinen tytär makasi
omassa sängyssään päällään paita, housut ja sukat. Hän oli illalla nukahtanut
sänkyynsä samoilla vaatteilla. Minun puhelimestani oli loppunut akku sen
jälkeen kun olin soittanut äidilleni ambulanssista, että lähtisivät ajamaan
Sotkamosta luoksemme. Puolisolla oli mukana vain työpuhelin, eikä siinä
tietenkään ollut ylhäällä yhdenkään tutun tai sukulaisen numeroa.
Ensiavun
lääkäri pyysi minut huoneeseen, jossa oli linja auki palopäällikölle.
Palopäällikkö kertoi, että tuli oli saatu sammutettua lähes jo kokonaan ja
jälkivalvontatyöt aluillaan. Kello oli silloin noin seitsemän aamulla. Samalla
sain kuulla, että kahdeksalta jälkisammuttajat lähtevät pois ja talo on siitä
eteenpäin asukkaiden vastuulla. Palopäällikkö kysyi, että kuka tulee sitten
paikalle. Mietin vaihtoehtoja, minun piti saada lapset jonnekin sisätiloihin,
puolisoni jäisi osastolle ja vanhempani olivat tulossa Sotkamosta. Totesin,
että varmaankin minä. Sain hoitajilta puhelimen laturia lainaan ja sain
soitettua pikkuveljeni hakemaan meitä päivystyksestä. En nyt tarkkaan muista
siltä aamulta kuka sopi mitäkin kenenkin kanssa, mutta kuvio meni niin, että
pikkuveljeni haki minut ja lapset ja puolison pikkuveli oli käynyt hakemassa
koiramme ja puolison pihalle nakkelemia vaatteita. Pikkuveljeni vei minut
palopaikalle ja lähti lasten kanssa kaupunkiin pikkusiskoni asunnolle
odottamaan vanhempiani. Vielä tuolloin palosyyntutkija oli talossamme
keräämässä materiaaleja talteen. Huhuilin ovelta ja hän kysyi, että onko äitini
tulossa myös. Totesin, että minä olen talon äiti. Kuulin, että
välikatolta oli käyty sammuttamassa vielä yksi kytypalo. Tämän jälkeen jäin
yksin talolle ja odottelin, että kello olisi sen verran, että voisin soittaa
vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiöön. Olo oli jokseenkin epätodellinen. Mietin kaiken palaneen ja märän moskan, meidän entisen kotimme keskellä olisinko eniten hyödyksi jos pelastaisin pakasteet talteen.
Vakuutusyhtiöön
soitettuani jäin odottamaan sieltä yhteydenottoa. Vahinkoyhteyshenkilö lupasi
aloittaa väliaikaisen asunnon etsinnän välittömästi. Lähdin odottelemaan tietoa
siskoni asunnolle, jossa äitini oli lastemme kanssa. Iltapäivä ja viikonloppu
lähestyi, eikä tietoa siitä minne pääsisimme, ollut kuulunut. Pikkusiskoni yksiö
oli tyhjillään koska hän oli vaihdossa Japanissa, mutta emme me sinne voineet
ahtautua kolmen koiran ja kolmen lapsen kanssa. Vakuutusyhtiöstä tuli soitto,
saisimme asunnon, kalustettu 30 neliön yksiö keskustasta lähes 30 kilometrin
päässä lastemme koulusta. Totesin vain että hienoa, meillähän onkin 3 lasta, 3
koiraa, kissa ja kaksi hevosta, montako patjaa sieltä yksiöstä löytyykään.
Toinen vaihtoehto oli kolmio Tuirasta, mutta sieltäkin lasten kulkeminen
kouluun olisi ollut melkoisen hankalaa. Tällöin vakuutusyhtiöstä tuumattiin,
että heille käy myös ne vaihtoehdot mitä löydämme. Mahtavaa, perjantaina
iltapäivällä vaihtoehtoja onkin paljon. Menin käymään sairaalassa ja puolisoni
halusi lähteä vastusteluista huolimatta pois osastolta. Lähdimme sitten koko
perheen voimin Sotkamoon vanhempieni luo. Ensimmäinen yö palon jälkeen oli
kamala. Päät sekaisin ja puolison vammat niin kipeät, että hän vain istui
sängyn laidalla keinuen ja ynisten. Siteitä piti vaihtaa ja palovammoja
suihkuttaa ja rasvata aamuin ja illoin. Sidetarvikkeita ja rasvaa kului…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti